Anteeksipyyntö

Ensaanu edellisiin kirjotuksiin kuvia lisättyä, kiitos tökkivän nettiyhteyden ja huonon indonesian kielen taitoni. Lupaan ne kyllä sinne päivitellä vielä, viimeistään kotona. Nyt on matka edenny jo niin pitkälle, että tänä aamuna pääsin Vietnamiin. Ihmiset on täällä ihan uskomattoman mukavia. Paikkoihin en oo vielä kovin kerenny tutustua, mutaa on tässä pari viikkoa aikaa. Järkytyksekseni huomasin äsken, että Facebookiin ei ainakaan tällä vehkeellä kerta kaikkiaan pääse! Eli päivitysten puutteesta huolimatta oon kuitenkin todennäkösesti hengissä. :) Alkuperäsen matkasuunnitelman mukaan tästä piti jatkaa Israeliin, mutta nyt näyttää siltä, että matka jatkuukin suoraan takasin Suomeen. Israelin lentolippujen hinnat on sen verran suolasia, että sinne pitää tehdä sitte erikseen reissu jossain vaiheessa. Nyt mie lähen kattomaan mitä tuolla Hanoin kaduilla näkyy, palaillaan. :)

Nyepi - uusi vuosi 1934

Lovinan jälkeen tein siirtymän Sanuriin, Balin länsirannikolle. Matka ei ollu mitenkään hirvittävän miellyttävä mahataudista johtuen. Ensimmäinen päivä täällä olosta meni sitä potiessa. Onneksi toisena päivänä sain sopivan lääkityksen ja olo alko parantua. Olis ottanu päähän, jos balilaisen uuden vuoden juhlistaminen olis jääny väliin.

Balilla suurin osa ihmisistä on hinduja ja uutta vuotta juhlitaan heidän perinteensä mukaan. Juhliminen kestää kolme päivää. Ensimmäisenä päivänä rannoilla pidetään seremonioita, joissa jumalia yritetään lepytellä. Nää seremoniat mulla jäi näkemättä, kun keskiviikko päivä meni autossa kohti Sanuria ajellessa.

Toisena päivänä juhliminen jatkuu kulkueilla, joissa kannetaan pahoja henkiä kuvastavia, itserakennettuja patsaita (ogoh-ogoh) kantaen. Paikalliset rakentavat nää patsaat muutamia viikkoja ennen uutta vuotta. Kulkueissa niitä kannetaan lyömäsoittimien säestäminä ja välillä tanssien. Kulkueen edetessä siihen liittyy matkalla koko ajan lisää ogoh-ogohja. Lapsetkin saavat rakentaa ja kantaa omansa. Kulkueen päättyessä ogoh-ogoht poltetaan pahojen henkien karkottamiseksi. Perinteiset ilotulitukset ja muunkinlainen kotimaasta tuttu uuden vuoden juhlinta kuuluu myös täällä asiaan.

Kolmantena päivänä koko Bali nukkuu. Aamukuudesta seuraavaan aamukuuteen vallitsee ulkonaliikkumiskielto, joka koskee myös turisteja. Hotellista ei saa poistua ja illalla ei saa ulos sytyttää valoja. Sisällä saa olla valot, mutta verhot pitää olla edessä. Kyläpoliisit partioi kadunkulmissa ja ohjaa ulos eksyneet takaisin sisätiloihin. Paikalliset ei tän 24 tunnin kuluessa myöskään syö mitään. Se aika on tarkotettu meditaatioon ja itsensä tutkiskeluun. Tällä vuorokauden mittasella hiljasuudella on myös tarkotus vakuuttaa pahat henget siitä, että Bali on asumaton saari eikä täällä ole ketään riivattavaa.

Lisäilen tänne huomenna kuvia ja mahollisesti jonkun videon. Nyt alkaa olla akku koneesta niin finaalissa, että tälle illalle ei enää ehi. Hyvää uutta vuotta! Ja katellaan huomenna. :)

Lovina - Ei pidä antaa ensivaikutelman hämätä

Nyt on menny luvattoman pitkä aika siitä kun viimeksi tänne kirjottelin, mutta on ollu niin paljon kaikenlaista, että ei oo ehtiny. Nyt on se pitkään odotettu mahatautikin sairastettu (ainakin suurin piirtein). Gili Trawanganilta lähdettäessä oli myös pieniä mutkia matkassa. Tarkotus oli tulla Balin puolelle veneellä, mutta lähtöaamuna venettä, että ei näkyny eikä kuulunu. Muutaman tunnin odottamisen jälkeen tuli paikallisen matkatoimiston mies kertomaan, että vene ei kuljekaan kyseisenä päivänä, koska Balin puolella on 7-metriset aallot. Tässä vaiheessa kiitin onneani, että ei tarvinu lähteä veneeseen istumaan parin tunnin ajaksi siinä meren käynnissä. Onneksi paikallisella kalastusaluksella pääsi kuitenkin takaisin Lombokille. Sieltä pääsi lentämällä Denpasariin, Balille.

Lombokilla piti kuitenkin viettää yksi yö, kun kaikki sen päivän lennot oli täynnä. Se oli oikeastaan onni, koska en muuten varmaan olis päätyny Kuta Lombokiin, missä sen yön majoitus oli. Siellä oli hienoin ranta, jonka oon eläessäni nähny. Kuvat oikeastaan puhuu puolestaan. Jännä oli illalla kävellä kauppaan, kun ei ollu katuvaloja missään ja kaupassakin valaistus oli hoidettu kynttilöillä. Jääkaappeihin tuli virta akuista ja hotelliin sähköt aggregaatilla. Siellä olis voinu viettää muutaman päivän pidempäänkin. Sillä maailman hienoimmalla rannalla on kuulemma yhdet Indonesian parhaista aalloista. Olis siis ollu hyvä paikka opetella surffaamaan. Suunnitelmissa on kuitenkin harjotella sitä täällä Sanurin puolella.

Loppujen lopuksi pääsin kuitenkin siis Lovinaan. Lentoakin joutu muutaman tunnin odottelemaan ja automatka kentältä kesti vielä pari tuntia. Hieno vuoristotie, ajettiin pilvien läpi. Perillä tuli semmonen olo, että "tässäkö tää nyt sitten on?" Gililtä lähtiessä kuuntelin vielä laiturilla, kun eräs amerikkalainen täti haukku koko paikan. Ei mitään tekemistä/näkemistä ja rannallakin vaan mustaa hiekkaa. Onneksi hotellissa oli kuitenkin ihan äärettömän mukava henkilökunta ja paikkakuntatietoinen autokuski (kiitos, Wayan). Hotellilta sai siis auton ja kuskin käyttöönsä päiväksi ja Wayan tiesi, mihin kannattaa mennä.

Ensimmäisenä päivänä käytiin kuumilla lähteillä, ajeltiin riisipeltojen läpi, käytiin vuoren huipulla juomassa maailman kalleinta kahvia ja vielä Bedungulissa markkinoilla. Kuumat lähteet oli ihan uskomattoman hieno paikka. 5000 rupian (alle 50 senttiä) sisäänpääsymaksulla pääsi uimaan Mount Baturilla sijaitsevasta lähteestä tulevaan veteen. Sinne oli rakennettu monta allasta, joissa kaikissa oli toinen toistaan lämpösempää ja rikin hajusta vettä.

Riisipellot vuorten rinteillä oli ihan uskomattoman kauniita. Niiden läpi ajeltiin ja saavuttiin yhden vuoren huipulle. Sinne oli rakennettu kahvila mauste- ja kahviplantaasin yhteyteen. Siinä paikassa valmistetaan maailman ilmeisesti kalleinta kahvia, kopi Luwakia. Valmistusprosessikin käytiin tarjoilijapojan kanssa läpi. Kopi Luwak tehdään pavuista, jotka sivettikissojen heimoon kuuluvat kissat, luwakit, on syöneet ja suodattaneet ruuansulatuksensa läpi. Kakkakököistä löydetyt pavut kuoritaan, pestään ja paahdetaan ja niin syntyy paras kahvi ikinä. Näin sen takia, että kyseiset kissat syö vaan ne kaikkein parhaimmat pavut päältä, B-luokka jää kokonaan koskematta.

Viimesenä käytiin vielä Bendungulissa markkinoilla. Tarjolla oli enimmäkseen hedelmiä, vihanneksia ja kukkia, mutta oli joukossa myös paikallisia puukaiverruksia ja kankaita. Mukaan tarttu lisää näitä kummia hedelmiä, joita täällä kasvaa. Yritin udella sekä myyjältä, että Wayanilta niille nimeä, mutta edelleenkin jäi epäselväksi. Joskus on hankala saada suoraa vastausta. Hyviä ne oli kaikesta huolimatta.

Toisena päivänä tehtiin matka Mount Baturille katsomaan Balin aktiivisinta tulivuorta, joka edelleenkin purkautuu parin vuoden välein. Matkalla ajettiin Kintamanin vuoristokylän läpi ja käytiin kattomassa apinoita.

Mount Baturilla oli taas maisemat semmoset, että niitä on hankala sanoin kuvailla. Kuvat kertoo paljon enemmän. Siinä tulivuoressa on kaksoiskraateri, jonka sisällä on järvi ja varsinainen vulkaaninen keskus. Huomiota kiinnitti se, että edellisen suuren purkauksen (joka on tapahtunu 1964) jäljet oli vielä selvästi näkyvissä, mutta niidenkin jälkien päälle oli rakennettu uudestaan asutusta. Jotenkin ei ihan heti tulis omaan mieleen mennä rakentamaan mökkiä uudelleen siihen kohtaan, jonka laava on vallannu vaan muutama vuosikymmen sitten. Varsinkin kun tulivuori on vielä aktiivinen.

Kintamanin kylässä oli hieno hindutemppeli. Sitä piti kuitenkin tyytyä ihailemaan vaan ulkoa päin, kun sisälle pääseminen olis vaatinu erilaisen pukeutumisen ja vielä jotain muutakin kriteerejä siihen oli. Pääsin kuitenkin näkemään kähdetkin hindulaiset hautajaismenot. Hinduille hautajaiset ei oo surullinen asia, päin vastoin. Musiikki oli ilosta ja ihmiset muutoinkin hyväntuulisen olosia. Vainajalle kannettiin lahjoja mukaan matkalle otettavaksi ennen järven rannassa tapahtuvaa polttamista. Ihmisten määrästä päätellen täällä ei oo tapana järjestää pieniä hautajaisia.

Takasin tullessa pysähdyttiin viidakkotaipaleelle tapittamaan apinoita. Pikkusen etukäteen arvelutti, kun ennen lähtöä varoteltiin villiapinoista, jotka puree. Mutta nää kaverit oli ihan ystävällisiä. Ottivat nätisti banaanin kädestä eivätkä edes yrittäneet käydä päälle. Edes keskenään ne eivät kauheesti kärhämöineet ruuasta.

Lovinan pysähdyksen aikana löyty taas yks hinta-laatu -suhteeltaan ihan mahtava ruokapaikka. Jos joskus liikutte Lovinassa, niin kannattaa kokeilla Warung Ariaa. Varmasti saa mahansa täyteen, ruoka on hyvää eikä maksa paljon.

Ei siis kannata luottaa siihen ensivaikutelmaan tai amerikkalaistätien höpötyksiin. Ei kait missään oo mitään tekemistä ja näkemistä jos ei ota ja lähe tekemään ja näkemään.

Gili Trawangan - Truly on the other side of the world

Melkein viikko on menny ihan huomaamatta. Nyt on löytyny paikka, jossa tosissaan voi vaan olla ja ottaa rennosti. Viime keskiviikkona tulin veneellä (taas reilu tunti hirveässä merenkäynnissä naama vihreänä) Gili Trawanganille. Tällä saarella ei ole ollenkaan autoja tai muita moottoriajoneuvoja. Ainoastaan hevosia ja polkupyöriä. Saaren ympäri käveleminen (hitaasti, varpaat rantavedessä) kestää pari tuntia. Koko saaren ympäri kulkee koralliriutta ja snorklailumahollisuudet on ihan mahtavat. Kalastuksesta puhumattakaan.

Rantaa pitkin kävelessä voi katella miten pilvet kulkee Lombokilla sijaitsevan tulivuoren (Rinjani) yli tai kun aallot lyö viereisen saaren (Gili Meno) rantaan. Ihan mahtava paikka. Ihmisetkin on jotenkin vielä ystävällisempiä kun Lombokin puolella.

Ensimmäisen kerran tän reissun aikana oon törmänny myös jonkinlaiseen ympäristönsuojeluhalukkuuteen paikallisten puolelta. Muualla tuntuu, että roskat kipataan vaan pihaportista ulos eikä muutenkaan asiat oo ihan niin justiinsa ympäristön kannalta. Täällä semmosiin asioihin on kuitenkin panostettu. Aurinkovoima lämmittää puhtaan veden, sadevesi kierrätetään ja jätteiden kerääntymistä yritetään hillitä. Täällä myös koralliriuttoja "rakennetaan uudelleen". Elävät, rikkinäiset korallit kerätään rannoilta ja istutetaan uudelleen. Merikilpikonniakin suojellaan. Niiden munat kerätään rannalta ja kilpikonnia kasvatetaan altaissa 6 kuukautta ennen kun ne lasketaan takasin mereen. Tosi jees meininki kaiken kaikkiaan.

Snorklaillessa ja laiturilta onkiessa täällä on aika kulunu oikein mukavasti. Muutaman kirjankin oon ehtiny lukea. Yhden päivän (sen ainoan, jollon sato koko päivän) vietin Gili Menolla. Se on vielä tätäkin pienempi saari, näin neljä hevosta, yhden lehmän ja muutaman paikallisen ihmisen, en muuta. Paitsi ne maisemat.

Täällä on myös ruoka ollu melkeinpä parasta koko reissussa tähän mennessä. Grillistä saa joka ilta varmasti tuoretta kalaa ja äyriäisiä. Huomenna, kun on viimenen ilta täällä, syön varmasti sen hummerin, jota oon nyt jo monta iltaa himoinnu. Kallistahan se noihin muihin ruokiin verrattuna on, mutta ei Suomesta saa hummeria alle 5 eurolla/100g.

Jos joskus joku aikoo matkustaa tänne päin maailmaa, niin Gili Trawangan on käymisen arvonen paikka. Ainakin vielä kun täällä ei oo liikaa turisteja. Tänne vois vaikka jäädä ja elää ilman huolta huomisesta.

Lombok-todellinen tropiikki

Vähän vajaa viikko sitten siirryin Phuketista Balin kautta Lombokille. Matkantekoon sisältyi elämäni paras lentokokemus. Puolen tunnin matka Denpasarista Lombokin Prayaan tehtiin 50 paikkasella potkurikoneella. Kone ei missään vaiheessa noussut pilvien yläpuolelle, joten näkymät oli ihan mahtavat. Delfiiniparvenkin näin matkalla. Tähän vielä lisäksi se, että puolen tunnin mittasella lennolla tarjoiltiin juomista ja muffinsseja, mutta neljän tunnin lennolla Phuketista Denpasariin ei saanut edes vettä.

Lombokille saapumisen jälkeen ajettiin taksilla puolitoista tuntia Prayasta Senggigiin. Matkalla ei muuta näkynyt kun riisipeltoja ja paikallista asutusta. Täällä ei turismi vielä jyllää. Hotelli on aivan mahtavalla paikalla. Mökit on kaikki rakennettu jyrkkään rinteeseen ja huoneen parvekkeelta voi joka ilta katella kun aurinko laskee viereisen niemenkärjen taakse.

Täällä ihmiset on vielä (jos vaan mahdollista) ystävällisempiä kun Thaimaassa. Ostettiin yks päivä onget ja lähdettiin rantaan kalastamaan, mutta eihän meillä mitään syöttejä ollut. Yks vanha kuivakka kalastajapappa aintoi kuitenkin omistaan ja vaihtoi onkiin vielä paremmat koukutkin. Hyviä vinkkejä saatiin myös. Pappa oli myös innokkaasti hurraamassa joka kerta kun näytti siltä, että kala on nousemassa.

Jos Thaimaassa oli lämmin, niin täällä on vielä lämpösempi. Ilma on koko ajan kosteeta, joten paikalla istuessakin on hiki. Myös varjossa. Mutta kaikkeen tottuu ja onneksi rantaan ei ole kun kymmenen askelta matkaa, uima-altaalle vielä vähemmän.

Meillä oli myös auto vuokralla pari päivää. Sekin oli ihan uusi kokemus. Enpä oo ennen ollu Suzuki Jimnyn kyydissä. Sitä vois melkein maastoautoksi kutsua, mutta jousituksessa oli ehkä vähän toivomisen varaa: täällä kun ei nuo tiet oo ehkä parhaassa mahdollisessa kunnossa.

Ensimmäisenä päivänä ajettiin rannikkoa pohjoiseen päin vesiputouksille. Taas oltiin viidakkovaelluksella släpäreissä. Mie pääsin ensimmäiselle vesipuotukselle asti ja siitä vielä pientä polkua muutaman sata metriä eteenpäin, mutta kun vastaan tuli puolimetriä leveä silta ilman kaiteita ja poikkipuitten välistä oli suoranäkymä virtaavaan veteen ja parinkymmenen metrin pudotus, niin minun matkanteko jäi siihen. Kuulin, että sen sillan jälkeen matkalla oli vielä toinen samanlainen, mutta kapeampi koettelemus. Ja koski, jota pitkin piti hyppiä kiveltä toiselle. Tämän jälkeen ei matkan keskeytyminen enää niin harmittanu. Silläkin matkalla, jonka pääsin etenemään, näin kaikenlaista. Apinoita, kahvi- ja banaanipuita, liaaneja, perhosia, liskoja ja ihmeellisiä kukkia.

Toisena päivänä ajeltiin rannikkoa jonkun matkaa etelään ja siitä vähän sisämaahan päin, Mataramin kaupunkiin. Sieltä löytyi ihan Amerikan mallin mukaan rakennettu kauppakeskus sekä paikalliset markkinat. Kauppakeskus sinällään jo oli ihan nähtävyys, mukaan ei kuitenlaan tarttunut mitään. Markkinoilta ostettiin hedelmiä. Täällä kun on kaikennäkösiä, joista Suomessa en ole kuullutkaan. Vieläkään ei kyllä oo ihan selvää, että mitä nää hedelmät on nimeltään. Pitää ottaa joku päivä kuva ja laittaa näytille, josko joku osais avittaa.

Huomenna aamulla siirrytään Gili Trawanganille. Siellä pitäis olla yhdet maailman parhaista snorklailumahdollisuuksista. Odotan innolla. :)

Snorklailua Similanilla ja Lam Ru - viidakkovaellus slapareissa

Muistin lahtiessani pakata rinkkaan myos snorkkelin ja maskin; muistot edelliselta Thaimaan reissulta melkein 15 vuotta sitten. Niillekin loytyi kayttoa, kun lahdettiin paivaretkelle Similanin saarille snorklaamaan. Similan kuuluu luonnonsuojelualueeseen. Sinne on taalta Khao Lakista matkaa reilu 80 kilsaa. Parikymmenta maitse ja reilu 60 merella. Enpa olis arvannu, etta noi 60 kilsaa oli tahan mennessa kaikkein kauheimmat tan matkan aikana. Ilmeisesti merisairaus voi iskea vanhemmalla ialla.

Selvittiin kohteeseen kuitenkin ihan yhtena kappaleena, muovipussi taskussa, kayttamattomana. Perilla meita odotti pieni saariryhma, valkosia rantoja ja kirkasta vetta. Nahtiin merikilpikonnakin ja uskomattoman paljon erilaisia kaloja, joille en osaa suomenkielista nimea antaa. Taytyy lisailla veden alla otetut kuvat viela myohemmin, ne on toistaiseksi viela kamerassa tallessa.

Pysahdyttiin kaikkiaan neljalla eri saarella, joista kahdella oli hyvat snorklausmahdollisuudet. Kahdella muulla kaytiin maissa ihailemassa kuumia rantoja, lepakoita ja telttakylia. Osalla saarista oli yopymismahdollisuus valmiiksi pystytetyssa teltassa. Varmasti ainakin yot olis saanu viettaa rauhassa muilta turisteilta.

Matkan aikana kavi taas selvaksi, etta turistejakin on erilaisia. Ranskalaiset ja saksalaiset ei oo hirveen kovassa huudossa taalla. Meidankin seurueeseen kuulu muutama ranskalainen pariskunta, jotka sai kaytoksestaan melko tiukkaa palautetta meidan oppaalta, joka oli kun naispuolinen thaimaalainen Jack Sparrow. Ja kaytos seka kielenkaytto sen mukaista. Kylla se ihan viihteesta kavi siina pahoinvoinnin lomassa. :D

Hieno reissu oli ja mieleen jai taas paljon hienoja kuvia ja hetkia.

Tanaan otin aamulla mopon ja ajelin vajaat 10 kilsaa Phuketiin pain, Lam Run kansallispuistoon. Lahtiessani en kuitenkaan ajatellut kenkavalintaa sen kummemmin, joten tokkasin nuo hyvin palvelleet slaparit vaan jalkaan ja lahdin. Ehka olis voinu miettia vahan pidemmalle, viidakkoon tassa oltiin kuitenkin menossa.

100 bahtin (2,5 euroa) sisaanpaasymaksulla sain kansallispuiston kartan ja ohjeet siita mita minkakin polun paasta loytyy. Valitsin polun, jonka varrella oli eniten "view pointeja", enka pettyny. Ihan uskomattomia puita, liaaneja, liskoja, heinasirkkoja, perhosia ja pienia poukamia loyty sen reitin varrelta. Eika ketaan muuta missaan. Sain viettaa pari tuntia ihan itekseni keskella viidakkoa. Siina unohtu huono kenkavalintakin.

Jos olis viela enemman aikaa taalla, kavisin siella viela toistekin. Mutta seuraava paikka kutsuu jo. Lento Denpasariin Balille lahtee keskiviikkoaamuna klo 6.20, joten hotellilta on lahettava kahden maissa aamuyolla kohti Phuketia ja lentokenttaa. Onneksi ystavallinen naapurin poika Tee lupas heittaa minut kentalle, jos maksan bensat. :)

Hyvin tama reissu etenee. Seuraava tavoite on nahda delfiineja. Balilla sitten.

Noo otomatik, 1-2-3: mopoilua Thaimaassa

lahes 40 asteen helteessa auringon porottaessa kolmen, neljan kilometrin kavelymatkakin voi tuntua ylitsepaasemattomalta. Onneksi taalla joka hotellissa, majatalossa ja tienvarsikojussa vuokrataan mopoja. Paikallisten kielella "motobaiks". Skootterin nakoisia peleja, joissa on kuitenkin kuutiotilavuutta samna verran kun piikissa eika taalla nopeusrajottimia tunneta. Katevia peleja kuitenkin liikkumisen apuna. Paivavuokra tammosessa vehkeessa on useimmissa paikoissa 300 bahtia eli n. 7 euroa.

Paatin yhtena aamuna viime viikolla, etta mopollahan olis kateva kulkea rannalle, kylalle ja kauppaan ja vuokrasin semmosen. Kun aamulla menin kysymaan majapaikan henkilokunnalta, miten homma toimii, eras tati nappasi hihasta kiinni, vei minut viereisen sahan perille ja selitti matkalla, etta noooo otomatik, 1-2-3, ok. En ihan heti paassyt karryille, mista oli kyse, mutta hymyilin ja nyokyttelin. Ajattelin, etta kylla tasta selvitaan kun saa mopon ja paasee liikkeelle. Tati vei minut sitten sinisen Hondan luokse. Selvisi, etta laitteessa oli siis jalkakayttoiset vaihteet, ei automaattisia. Voin kertoa, etta vahan hasardilta saattoi se lahto siita sahan pihasta nayttaa ulkopuolisen silmiin, mutta hyvin tassa on jo monta paivaa selvitty ton sinisen paholaisen selassa. Vaihteetkin alkaa olla jo aika tutut. :)

Muutama paiva sitten ajeltiin laheisia teita ympariinsa etsien paljon mainostettuja vesiputouksia. Kyllahan niita loytykin, ihan kaksin kappalein. Matkakojun mies edellisena iltana mainosti Suang Rain putousta ja antoi kartankin, jonka opastuksella sinne piti loytaa. Jotenkin on kuitenkin suomalainen suuntavaisto mennyt paivantasaajan talla puolen sekaisin, joten ensin eksyttiin pienemmalle Tom Thanin putoukselle. Se olikin melkosen taipaleen takana. Mopollakaan ei paase ajamaan kinttupolkua, joka on nyrkin kokoisten, aivan pyoreitten kivien peitossa. Keskipaivan helteessa siis paadyttiin taluttamaan mopot kiemurtelevaa tieta pitkin viidakon keskelle. Tien paasta loytyi viela pienempi polku, jota pitkin talsimalla melkein paatyi liskon tallaamaksi ja itikoiden kuiviin imemaksi. Loydettiin se vesiputous sitten kuitenkin. Takaisin tullessa oli hiki ja lievasti vitutti, kun ei sita mainostettua vesiputousta loytynyt. Onneksi sattui silmaan kyltti, jossa nuoli osoitti vasemmalle. Lahdettiin sita seuraamaan ja loydettiin loppujen lopuksi Suang Rai. Paikka oli hieno ja vesi putouksessa viileaa. Oli ihan mukava paasta uimaan taistelun paatteeksi.

Toisena paivana otettiin mopot alle ja ajettiin muutama kymmenen kilometria pohjoiseen, Takua Pan kaupunkiin. Taalla ei tienviittoihinkaan ihan voi luottaa. Majapaikasta on tienviitan mukaan 20 kilometria kyseiseen kaupunkiin, mutta mopon mittari naytti kaupungin rajalla 35 kilometria. Takua Pa osoittautuikin melko isoksi kaupungiksi. Taalla on viela vasemman puoleinen liikenne, joten kuusikaistaisella tiella kuorma-autojen seassa ajellessa oli hetkittain hiukka turvaton olo. Ei meidan visiitti hirvean kauan kestanytkaan sitten lahinna liikenteen vuoksi. Melkein voisin sanoa, etta onneksi.

Takaisin tullessa loydettiin ehka maailman kaunein ranta. Se oli se, mita tulin tanne etsimaankin. Ei muita ihmisia, turkoosi vesi, valkonen hiekka, aurinko ja palmut tuulessa. Luulen, etta sinne meen viettamaan nyt useammankin paivan, kun Mikko ja Tiia lahti kotiin. Saan rauhassa lohoilla ja ihmetella elamaa ja ihmisia.

Nyt on aika lahtea markkinoille. Mukaan otetut pokkarit on koluttu loppuun ja siella on koju, josta voi ostaa lisaa.